• Suomen pisin sana ”epäjärjestelmällistyttämättömyydellänsäkään” jaksaa ihmetyttää. Kuka keksi tällaisen sanan ja kieliopillisen rakenteen, jonka takia yksinkertainen termi pitää kääntää mahdottomaksi sanahirviöksi? Vastauksen löytämiseksi meidän on tutkittava kielihistoriaa.

    Suomen kieli kuuluu uralilaisen kielikulttuurin sivuryhmään. Tarkemmin sanottuna olemme osa suomalais-ugrilaista kieliperhettä, johon kuuluvat mm. myös unkarin sekä viron kieli. Itämerensuomalainen kielikunta pitää sisällään myös kantasuomen sekä saamelaiskielet. Nämä kunnat alkoivat erottua toisistaan tutkijoiden arvioiden mukaan 1000-1500 eaa. Mutta virallinen kirjakieli alkoi nousemaan vasta 1500-luvulla.

    Kirjakieli sai vahvoja vaikutteita Turun alueen murteista, sillä olihan Turku Suomen vanhin kaupunki sekä myös korkeakulttuurin kehto. Suomen virallisen kirjakielen isänä voidaan pitää Uskonpuhdistuksen aikaista piispaa Mikael Agricolaa, joka otti vaikutteita esimerkiksi latinasta, saksasta sekä ruotsin kielestä. Virallista kirjakieltä ei kuitenkaan esiintynyt itse puhekielessä, vaan ainoastaan virallisissa dokumenteissa ja kirjallisuudessa. Tästä huolimatta kansa osasi lukea, mutta ei kirjoittaa.

    Agricola kehitti kirjakielen pohjan, mutta 1800-luvun poliittiset tuulet itsehallinnon suhteen vahvistivat tietynlaista kansallisuusidentiteettiä jonka kautta kehittyi myös uudenlainen tapa puhua. Murteet muuttuivat, minkä jälkeen päädyttiin eräänlaiseen kompromissiin joka toi tullessaan mm. 1863 kieliasetuksen. Tämä takasi suomen kielellä virallisen aseman ruotsin kielen rinnalla.

    Tästä sai alkunsa myös ns. nykysuomi, joka perustuu uusiin sanoihin sekä niiden yhdistämiseen. Tarkemmin sanottuna Agricolan työn ansiosta Suomen monimuotoinen kielirakenne mahdollistaa myös kielen jatkuvan evoluution.